Ihana päivä

Juhlittiin tänään Mummon 76v. synttäreitä ja lähdin heti aamusta kotikotiin. En tiedä mikä tuli, mutta yhtäkkiä löysin itseni soittamasta pianoa. Ensimmäistä kertaa varmaan 4-5 vuoteen. Kävin soittotunneilla 9 vuotta ja kotona asuessa soitin melkein päivittäin. Soittohetket oli mulle ”terapiaa”. Samaan tapaan kuin nyt se, että vaeltelen ympäri kämppää luurit korvilla.

IMG_2741

Mutta ei ne luurit korvaa pianoa. Oli niiiiin ihana soittaa pitkästä aikaa. Mun on pakko hankkia omaan kotiin joku vekotin, jolla pääsen täälläkin harjoittelemaan. Rakastan musiikkia ja se on taas palannut mun elämään siinä omassa isossa roolissaan.

IMG_0593

Tänään oli muutenkin ihana päivä. Oltiin taas koolla kaikki. Mummo, pappa, mä ja eno perheineen. Mun laajennettu perhe kokonaisuudessaan. Syötiin hyvin (ja liikaa) ja naurettiin hölmöille jutuille.

IMG_2740

Kotona mua oli vastassa Viivi, joka nytkin tuhisee sohvalla. Ihmeellistä miten tollasen karvapallon seura voi olla niin rauhoittavaa. Ihana otus.

Oon tosi onnellinen ja kiitollinen mun elämästä juuri tässä ja nyt. <3

Viivi tuli taloon

Meitä asustaa täällä seuraavat kaksi viikkoa kaksi. Viivi ja mä! Viivi on 10v ja sillä on astma. Viime yönä se kömpi mun viereen nukkumaan ja siinä se hurisi aamullakin vielä. Ihana Viivi. Onko hellyyttävämpää kuin tommonen karvakasa, joka vaappuu ympäriinsä ja komentaa rapsuttamaan.

IMG_0582

 

Nordic Fitness Expo 2014

Treenihörhöt kävi taas hörhöilemässä Expossa. Mä meinasin pyörtyä, kun tajusin että pääsenkin tapaamaan Nicole Wilkinsin. Olin henkisesti valmistautunut kaukokuviin, mutta yhtäkkiä olinkin siinä höpöttämässä. Onneks kävin harjoittelemassa Bullin kainalossa. Vaikka oli se Nicole silti tosi jännää, kuten kuva(t) ehkä kertoo? ;)

IMG_2594

Kevään kisoja odotellessa taas. Kylmiä väreitä ja tunnekuohuja, jännitystä ja hupsua hihittelyä julkkisbongauksista. Huippu ja rentouttava päivä. Ihan loppuun ei tällä kertaa jääty vaan karattiin Bikinin tauolla perinteiselle kisa-aterialle Santikseen. Tänään taas muistaa erityisen hyvin kuinka onnellinen voi olla tästä harrastuksesta, sen tuomista ystävistä ja ihmeellisistä kokemuksista.

IMG_2590

Blogikriisi

Mulla on ollut jonkunlainen blogikriisi. Kun Kanasalaatti alkoi, oli se ihan puhtaasti blogi laihduttamisesta ja elämäntapamuutoksesta. Siinä vaiheessa kun spinningit vaihtui salitreeniin, kasvoi Kanasalaattikin treeniblogiksi. Mutta mitäs sitten tapahtui? Lopetinko treenaamisen ja kanasalaatin puputtamisen? En, mutta siitä kaikesta tuli mun elämä tässä ja nyt. Ei enää uusi ja ihmeellinen muutos vaan se tuki ja turva, joka mua kantaa eteenpäin päivästä toiseen. Enää se ei ole koko mun elämä vaan tärkeä osa sitä. Treenaan edelleen tavoitteellisesti omia haaveitani kohti, mutta en osaa päivittäin avata sitä täällä. Blogi on mulle edelleen tärkeä harrastus, mutta taas se on muuttunut. Siitä on tullut entistä enemmän päiväkirja, jossa puran ajatuksiani ja analyysejäni.

Kyllähän mä tietysti toisinaan kirjoitan treeneistäkin, mutta rehellisesti sanottuna haluaisin kuitenkin keskittyä enemmän niihin ”syvällisempiin” juttuihin. Ehkä koska koen, että niihin panostan nyt tietoisesti entistä enemmän. Haluan kehittää omaa tapaani ajatella ja toimia. Uskon, että se on avain menestykseen ihan kaikilla elämän osa-alueilla. Mitä enemmän tarkkailen tätä maailmaa, sitä enemmän uskon tähän:

wordsKuorella voi rakentaa roolia tiettyyn pisteeseen asti, mutta rajaton menestys vaatii aina jotain enemmän. Kroppaa voi treenata sokeasti ja töissä voi suorittaa tehtäviä toisensa jälkeen. Pinnallisen menestyksen saavuttaa apinoimalla ja toimimalla tiettyjen odotusten mukaisesti. Mutta riittääkö se? Onnea mä en usko sen ainakaan tuovan. Onnellisuus ei voi olla menestyksen sivutuote. Päinvastoin.

Tavallaan uskon, että vaikka konkreettiset tavoitteet määrittää meidän kehitystä ja sitä kuinka pitkälle halutaan edetä, ei ne voi olla se tärkein päämäärä. ”Usko systeemiin” oon lause, johon oon törmännyt fitness-kisaajien blogeissa usein ja sen oon saanut myös itse ohjeeksi. Siihen kiteytyy oikeastaan tosi hyvin se mitä ajattelen elämässä menestymisestä. Toimi askel kerrallaan ”oikein” ja systeemi hoitaa loput. Se oikea voi olla ihan mitä vaan puhtaan syömisen tai positiivisen asenteen väliltä. Hörhöä ehkä, mutta uskon että sen määrittää lopulta meidän sydän. Sydän kertoo aina rehellisesti ollaanko onnellisia. Jos määrätietoisesti tekee niitä oikeita ratkaisuja, päätyy varmasti lopulta sille tielle, joka johtaa omiin haaveisiin ja menestykseen.

Saara sanoo moi

Täällä mä oon, vaikka hiljaisena. Oon ollut kiireinen ja ajatuksissanikin. Arkista aherrusta ja haaveita vähän vähemmän arkisista jutuista. Mun tavallisia päiviä: salia, töitä, kavereita, Lahtea. Treenit on tuntuneet tosi hyviltä kiitos meneillään olevan ”käänteisen” dietin. Olo on vahva!

IMG_2511

Syksyssä on aina jotain rauhoittavaa. Jotenkin silloin on lupa hengähtää ennen uutta vuotta ja palautua kesän menoista ja meiningeistä. Toisaalta silloin palaa aina myös niihin talvella jo tylsiltä tuntuviin kuvioihin, joita lomat ja lämpimät kesäillat aina vähän sotkee.

IMG_2498

Tää viikko on taas treenihommien karkkiviikko. Perjantaina takuuvarmat tappotreenit ja sunnuntaina suunnataan Lauran kanssa taas Lahteen expoilemaan. Meidän kisareissuista alkaa vähitellen tulla perinne. Kolmas kerta jo! Onni on ystävät, jotka jakaa tän intohimon.

IMG_2516

Mitä kuuluu syksy?

Huomenta! Aikamoiseen aikaan ajoitin taas mun lomalta paluun. Osavuosikatsaus ja budjetointi täydessä tohinanssa, joten töitähän riittää. En osaa päättää onko hyvä vai huono palata kiireen keskelle. Toisaalta levänneenä jaksaa ja pienessä lomapöhnässä ei ehdi turhan tarkkaan pohtia kuinka tiukoilla aikatauluilla mennään. Vähän lisää haastetta mun omiin aikatauluihin tuo perjantaina jatkuvat opiskelut. Täytyy myöntää ettei oo ihan helppoa kymmenen tunnin intensiivisen työpäivän jälkeen kaivaa esiin laskuharkkoja. Eilen painuin ihan kylmästi unille ja päätin, että jatkan pirteämmällä päällä. Tän aamun otin myös tarkoituksella rauhassa. Pieniä lepohetkiä päälle.

IMG_2259

Kiireestä huolimatta syksy tuntuu kivalta. Mä tykkään mun numeroista! Ihanaa huomata, kuinka tehty työ alkaa vähitellen palkita. Pienin askelin huomaan, että ne numerot alkaa kertoa enemmän ja enemmän. Kärsivällisyys ei aina oo mun paras piirteeni, joten on opettavaista huomata, että se tosiaan palkitaan. Ehkä myös treeniharrastus on siitä jotain opettanut. Se jos mikä on pitkäjänteistä työtä, jossa kärsimättömyys vaan sotkee kuviot. Kevät ja kesä osoitti mulle myös hyvin sen, kuinka sorrun ylikierroksille. Pitää malttaa nähdä ympärilleen.

Kiireen keskellä syksyä muuten piristää uusi treenikuvio! Täälläkin pääsee vihdoin harrastamaan Crossfittiä ja ilmoittauduin tietysti. Lokakuun lopulla alkaa kolmen viikon OnRamp-kurssi ja otin siihen päälle heti myös kuukauden treeniaikaa. Käytiin kesällä Helsingissä Crossfit Basementissä testaamassa ja silloin harmitti ettei päässyt kotona jatkamaan. Tuttujen juttujen rinnalle vähän uutta ja erilaista.

Toiset ja sä

Kestosuosikki analyyseissä on mulla toiset ja mä. Ihmiset ja niiden toiminta on ihmeellistä hyvässä ja pahassa. Reagoidaan toisiimme, itseemme ja ympäröivään maailmaan, ja rakennetaan niistä reaktioista sitä mitä ollaan. Tykkään vertauskuvasta, jossa muut on meidän peili. Peilataan itseämme toisista ihmisistä. Toiset heijastaa sitä mitä ollaan ja miten kohdellaan meidän polulle osuvia.

IMG_2056

Mun mustavalkoisessa ajatusmaailmassahan kaikki on mahdollista ja vastuu on jokaisella itsellään. On vain joko ja tai. Valinnat on risteyksiä, joissa otetaan suunta kohti sitä tulevaisuutta johon halutaan päätyä. Sama mustavalkoisuus toimii mun mielestä myös meidän ”peileissä”. Kun kohdataan toisiamme, on meillä aina vaihtoehtoisia tapoja reagoida. Se kuinka avoimesti, iloisesti, varovaisesti tai hyökkäävästi toimitaan on aina päätös. Tietoinen tai opittu.

IMG_2161

Mun opittu reaktio oli aiemmin puolustautuminen. Olin peilannut itseäni vääristä ihmisistä ja se heijastus oli vähitellen siirtynyt mun omaan käytökseen. En enää erottanut mun omien ajatusten luomaa harhaa niistä mahdollisuuksista, joita mun ympärillä oli. Sorruin olettamaan. En pysähtynyt katsomaan, koska muka tiesin mitä näkisin. Ajattelin olevani toisten armoilla, vaikka itseasiassa se mitä pelkäsin oli mun oma kuvani. En halunnut kohdata sitä Saaraa, jonka olisin niistä heijastuksista nähnyt. Kai alitajuisesti tiesin, että muutoksen avaimet oli mulla. Vastuu vaan tuntui kammottavalta.

IMG_2136

Pelottavintahan elämässä on kohdata itsensä. Olla yksin ja ottaa vastuu siitä missä on. Siinä piilee kuitenkin mun mielestä yksi isoimmista viisauksista. Jos uskaltaa tunnustaa heikkoutensa, virheensä ja vahvuutensa ilman mitään ulkopuolisia heijastuksia, löytää varmasti sen kaikista kestävimmän ja tasapainoisimman onnen. Onnen, jonka perusta on puhtaasti omasta itsestä lähtöisin. Mulla on päässäni mielikuva itsestäni tyhjässä huoneessa. Mikä on se minä, joka jää jos ympärillä on vain tyhjää? Mitkä on ne piirteet, jotka säilyy, jos en saa ärsykkeitä mistään, enkä voi peilata itseäni toisista? Minkälaisen minän haluan nähdä mun elämän heijastuksissa?

Ympäröivä maailma on täynnä peilejä. Välillä niistä heijastuu heikkoudet ja virheet. Toisinaan taas pilkahtaa se haavekuva, jota kohti mennään. Tää on taas niitä elämän ihania asioita, joissa voi kehittyä loputtomasti. Siihen tyhjään huoneeseen voi palata pienissäkin hetkissä ja niistä ikävämmistäkin heijastuksista voi oppia, jos ne uskaltaa kohdata rohkeasti. Elämä ei ole mustavalkoista, mutta sen väreistä on osattava sekoittaa ne kauneimmat sävyt. Siinä taas musta ja valkoinen antaa useimmiten turvalliset rajat.

Kiitos

Havahduin eilen miettimään, että tammikuussa tulee jo pari vuotta siitä, kun aloitin tän johdonmukaisemman treenaamisen. Se tarkoittaa siis myös kahta vuotta säännöllisiä ohjattuja treenejä ja vähintäänkin kuukausittaisia ”raportteja”. Aika monesti oon ehtinyt kävellä töistä Ykköselle ja aika monenlaisia matkoja niihin mahtuu. Tavaksi on tullut mietiskellä aina ennen noita treenejä minkälainen kuukausi on ollut takana. Missä oon kehittynyt, mikä on ollut hankalaa ja mikä rullannut omalla painollaan. Aina ajatuksia ei ole lopulta edes ääneen sanonut, mutta omalle mielelle se pieni analyysi ja yhteenveto on tehnyt hyvää.

Menneet 2-3 vuotta on olleet mun elämässä mullistavia, se on tuskin jäänyt kenellekään blogia pidempään seuranneelle epäselväksi. Toisaalta ulospäin näkyy kuitenkin vain ihan murto-osa siitä matkasta, jonka oon tehnyt. Kokonaisuutta on vaikea hahmottaa, koska oon jakanut ajatuksiani useimmille vain pieninä paloina. Se miten isoja asioita on tapahtunut ja kuinka paljon mun mieli on muuttunut on jotenkin ihan käsittämätöntä. Tän vuoden puolella se muutos on näkynyt vahvasti myös konkreettisina tekoina ajatustyön lisäksi. Ja siihen tää kaikki on jotenkin kulminoitunut. Kun mieli oli tarpeeksi vahva, aloin rakentaa ympärilleni elämää, joka tukisi mun muuttunutta maailmaa.

Ja vasta ihan viimeisten kuukausien aikana musta on alkanut tuntua, että oon löytänyt jonkinlaista pysyvää rauhaa ajatuksiin ja olemiseen. Pieniä ja isojakin myrskyjä on ihan varmasti vielä edessä, mutta ne perustavanlaatuisimmat taistelut koen nyt käyneeni. Elämä on yllättänyt ja aukonut samalla vähän vahingossakin mua rajoittaneita lukkoja. Rankasti oon myös taistellut itseni kanssa. Välillä oon ollut niin poikki, että pää on ollut ihan tyhjä. Oon ajatellut itseni uuvuksiin. Ja sitten on ollut ne hetket, kun ajatuksia ja tunteita on vaan ryöpsähdellyt pintaan. Itsevarmuutta, iloa, surua, epävarmuutta ja ihan vaan väsymystä.

Erehdyksen ja oivalluksen kautta oon oppinut olemaan nöyrä niiden kaikkien edessä. Enää en ajattele, että on vahvuutta olla tunteeton. Tunteita ei voi mutustella loppuun. Viisautta on ymmärtää omat reaktionsa ja osata kanavoida ne oikein. Ja sitä viisautta voi ammentaa elämäänsä lisää ihan loputtomasti, kunhan vaan uskaltaa avata mielensä. Välillä se on pelottavaa ja paljon helpompaa olisi paeta ja tukahduttaa. Mutta jos jotain oon oppinut niin sen, että tukahdetut tunteet ja ajatukset on painolasti, josta irti päästämällä saa siivet.

Mun omassa kuplassa jo mennyt matka tulee aina olemaan kasa arvokkaita ja isoja muistoja ja oivalluksia. Se miten korjasin vanhan ja rakensin uutta. Tää oli alku elämälle, jossa ne siivet saa levittää. Oon eri teksteissä yrittänyt pukea sanoiksi kokemuksiani ja sitä kuinka käsittämättömän arvokasta aikaa oon elänyt. Silti musta tuntuu etten pysty kaikkea koskaan kuvailemaan tai selittämään.

Yhden ymmärrettävän sanan kuitenkin pystyn onneksi kirjoittamaan. Vaikka itse oon joutunut pääni selvittämään, oon saanut matkan varrella korvaamattomia neuvoja, tukea ja työvälineitä siitä selviytymiseen. ”Työn puolesta” ja läheisiltä ihan vaan ystävyyden varjolla. Kaiken myllerryksen jälkeen oon lisäksi saanut ”palata” ystävien keskelle taas ihan juuri sellaisena kun nyt oon.

Kiitos on pieni sana, mutta siihen sisältyy niin paljon.